10.-12.2 Scandic Tampere Stationin käytävät ja kokoustilat täyttyivät erilaisista apuvälineistä ja kiivaasta puheesta. Miksi? Oli Nuorisoyhteistyö Seitin valtakunnallinen tapaaminen, jossa nuoret vaikuttajat olivat kokoontuneet pohtimaan, mitä heidän toimintansa on, pitää sisällään ja merkitsee heille, ja ihmisille ympärillään. Mietin,  onko elämässäni ollut viimeisiin kuukausin kunnolla vapaata. Jos opinnot eivät syö myös viikonloppujani arjen lisäksi, kuluvat nämä nimelliset lepopäivät aina jossain tapahtumassa tai projektissa.

En ole ollut vammaistoiminnassa mukana kovinkaan pitkään, vaikka koko pienen ikäni olenkin tuolissa nököttänyt. Syy tähän on se, että olen viettänyt käytännössä kaiken aikani vammattomien piireissä. Luonnollisesti jossain aivoni perukoilla kyti pitkään tietynlainen rajoitteeni kieltäminen ja siihen liittyvä viha. Vasta parin viimeisen vuoden aikana olen aktivoitunut toimijana myös näissä piireissä.

Tullessani mukaan kuvioihin Seitin toiminnan vetäjänä oli räväkkä Jenni. Vuoden vaihtuessa Seitin henkilöstökin koki muutoksia Kallen astuessa jälleen Seitin puikkoihin ja Jennin väistyessä Yritystä – projektiin.

Olen sanonut ennenkin, että astuessaan vammaisjärjestön vetämään viikonloppuun, ei voi koskaan tietää, mitä tuleman pitää. Nyt se todellakin oli niin, sillä vetäjän vaihtuessa muuttuu automaattisesti myös tapahtuman tyyli.  Minusta tuntui kuin hyppäisin johonkin suureen ja tuntemattomaan. En ollut tapahtuman alkaessa varma, nähtäisiinkö minua näissä piireissä enää tämän jälkeen.

Astuessani vuoden ensimmäiseen valtakunnalliseen tapahtumaan, tuon uuden aikakauden alkuun, olin enemmän kuin hämmentynyt. Tunsin kasvoista vain pari. Se ei ollut lainkaan tavallista, sillä olin tottunut, että Seitin pippaloissa pyörivät aina ne samat naamat.

Nopeasti huomasin, että asian ydin ei ollut sammunut. Nuorilla oli yhä palo osallistua tapahtumiin, ideoida ja järjestää, tavata toisiaan ja antaa vertaistukea muille. Me haluamme vaikuttaa.

Viikonlopun aikana pohdimme sitä, mitä vapaaehtoistoiminta on ja mitä se kenellekin merkitsee. Osalle, kuten itselleni se on harrastus ja mahdollisuus saada uusia kokemuksia, toisille siitä on muodostunut henkireikä.

Toimimme suurimmaksi osaksi ryhmissä ja teimme ajatuskarttoja sekä vapaaehtoistoimintaan, että tapahtumanjärjestämiseen liittyvistä kysymyksistä. Tämän jälkeen kierrätimme papereita ryhmästä toiseen ja kaikki saivat täydentää muiden ajatuksia.

Ideoimme myös uusia tapahtumia, joita askel askeleelta karsimme. Lopuksi kaikki äänestivät viimeisistä jäljelle jääneistä ne, jotka ansaitsivat toteutuksen. Tässä huomasi hyvin joukon voiman, sillä tapahtumahaaveita oli laidasta laitaan. Listalta löytyi niin urheiluviikonloppua, festareita, risteilyä ja hemmottelua.

Ennen kuin joku säikähtää, ovatko Seitin koulutukset vain kuivia aivoriihiä, voin rauhoittaa mieltäsi. Lauantai-aamuna ohjelmamme käynnisti Miika Mäkelä, joka myös MotoriikkaMiikana tunnetaan.  Vauhdikas ja reipas persoona sai vireystasomme kohoamaan ja lähensi meitä ryhmänä, pakottaen meidät tehtävien kautta toimimaan tiiviinä yksikkönä. Pidin ideasta ja henkilön persoonasta, mutta ollakseni täysin tyytyväinen ohjelmanumeroon, vaadittaisiin myös täysin toisen tyyppisiä tehtäviä.

Illan ohjelmaa puolestaan tähditti mentalisti JenniSofia, jonka hämmentävä, mielellä ja loogisella ajattelulla leikittelevä esitys puhutti seittiläisiä vielä seuraavana aamunakin.

Viikonlopun alkaessa olin äärimmäisen epäilevän oman Seittiurani jatkosta. Nopeasti kuitenkin ymmärsin, mitä vapaaehtoistyö todella on: Se on jotain, mitä tulee tehdä täydestä sydämestään. Asia, mitä minä haluan tehdä.

>> Palaa blogiin