Jos voisit piirtää viivan siihen ajanjaksoon, jonka eniten koet elämäsi suuntaa muovanneen, mihin sen piirtäisit? Minä piirtäisin viivan varmaankin tähän, tämän syksyn taitteeseen. Se erottaisi mielenkiintoisella tavalla menneen ja tulevan, fokusoisi huomioni nimenomaan nykyhetkeen: ruskakuukausiin, joina koen eläväni unelmaa todeksi. Suunta on nimittäin todellakin muovautunut ja levein mahdollinen hymy kasvoillani voin julistaa olevani yliopisto-opiskelija.

Vihdoin ja viimein, saattaisi joku sanoa. Neljä vuotta sitten lapsuudenkodissa nostettiin malja minun kunniakseni. Joitain päiviä sen jälkeen asettelin uututtaan loistavan valkolakin muuttolaatikkoon ja vietin uuden elämäni ensimmäistä päivää yksiössä, jonka parvekkeelta oli näkymä kaupunkiin päin. Varovasti rakastin kaikkea sitä. Vähemmän varovaisena olin tehnyt suunnitelmat orastavan aikuisuuden varalle jo vuosia etukäteen: samana syksynä – tai viimeistään seuraavana, mutta vain, jos oikein huonosti elän – muuttaisin Joensuuhun ja aloittaisin psykologian opinnot yliopistossa.

Muisto horjumattomasta varmuudesta tuntuu nyt viiltona jossain kovin syvällä. Miten on mahdollista taivaltaa niin eri teitä kuin on ennalta ajatellut? Ensimmäisen välivuoden vietin kotiseudulla Päijät-Hämeessä, parinkymmenen kilometrin päässä lapsuudenmaisemista. Havaitsin, etsin ja ennen kaikkea elin. Joskus sellaiseenkin kyllästyy, silloin, kun ei ole varma mistään. Keräsin kaiken rohkeuteni ja muutin pois, tuntemattoman Keski-Suomen villinä sykkivään sydämeen. Öisin heräsin miettimään, miten ikinä saan rakennettua elämästäni kokonaisen ja rakastettavan irrallaan kaikesta siitä, mikä joskus piti koossa. Muutos valvoi kanssani ja jostain selittämättömästä syystä tunsin, että niin sen pitikin olla.

Muistan vaiheen kuin eilisen, vaikka kolme vuotta on pitkä aika. Tämä kaupunki on kohdellut minua hellävaraisesti ja hyvin. Vuosia pyrin kohti päämääriäni, mutta hiljalleen aloin kyseenalaistaa niitä. Miksen määrittele itseäni onnelliseksi enää, jos tämä kerran on se, mitä haluan? Joskus tekee niin käsittämättömän hyvää tuoda epävarmuus ilmi ja valjastaa se liikkeelle, jotta voi irrottautua totutusta ja olla uskalias. Jälleen kerran päätin olla. Kun kesäkuussa istuin puheviestinnän pääsykokeissa, rinnassani hakkasi vauhkoontunut sydän. Ei pelosta tai väsymyksestä vaan taistelutahdosta ja uuden viehätyksestä vauhkoontunut. Yhtäkkiä tiesin tarkalleen, mihin kuulun. En ole varma, olenko koskaan aiemmin tuntenut olevani niin tiukasti minkään ytimessä kiinni; niin ainutlaatuiselta tuntui muutamia viikkoa myöhemmin lukea olevansa Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitoksen uusi opiskelija.

Tähänastisen elämäni uskomattomin hetki vieläkin kulkee kylmiäväreita.

Liian monta vuotta elin vakuutellen, että kaikki on hyvin ja nautin päivä kerrallaan. Sen myöntäminen, ettei näin olekaan ollut, on ollut haastavaa, vaikka samasta syystä olen huomannut, miten suuren kuperkeikan elämäni on tehnyt muutamassa viikossa. Olen liikkunut kampusalueella hymyillen tuntemattomille ja saanut vastaukseksi vähintään yhtä monta hymyä, olen tarkkaillut muita kaltaisiani luentosaleissa ja pyydystänyt päivittäin yhden ja saman ajatuksen: olen niin onnellinen! Tiedän, miltä intohimo ja tekemisen palo tuntuvat. Niille annan täydet oikeudet muokata sisintäni.

Ei ole aina helppoa aloittaa alusta. Paitsi, että on huoli menestyksestä, on luvattoman paljon ajatuksia myös siitä, miten sopii joukkoon. Päivä päivältä huoleni osoittautuu kutistuvaisemmaksi: puheviestijöitä on niin vähän, että yhteisöllisyys loistaa vahvana kaikkien vuosikurssien kesken. Hämmästyneenä olen ottanut vastaan kaiken hyvän, mitä osakseni saan. On paljon asioita, mihin fyysinen erilaisuuteni vaikuttaa. Sen ääneen sanominen pelottaa, sillä vielä enemmän on asioita, joihin se ei vaikuta millään tavalla. Mainitsin asiasta yhdelle vanhemmista opiskelijoista ja sain vastaukseksi, että voin olla huoleti: olen nyt osa perhettä.

Mihin sinä piirsit sen viivan? Minä piirsin sen tähän nimenomaiseen hetkeen, ensimmäistä kertaa koskaan. Aiemmista vuosista viisastuneena en edes yrittänyt saada aikaiseksi suoraa viivaa vaan tein häpeilemättä poukkoilevan ja epävarman. Olenhan kuullut huhuja, että sellaiset tekevät onnellisiksi kaikki nekin, jotka toisin kuvittelevat.

>> Palaa blogiin